Tänä syksynä pitäisi tulla lainvoimaiseksi uusi saavutettavuusdirektiivi, joka edellyttää sitä, että kansalaisille tarjottavat julkiset palvelut ovat myös verkossa kaikille tasapuolisesti saatavilla. Julkishallinnon organisaatioissa on syntynyt kuhinaa ja pientä paniikkia, kun vaatimukset kuulostavat kovilta, mutta niiden noudattamisen käytännöistä on hyvin vähän konkreettista tietoa.
North Patrol on suunnitteluun erikoistunut konsulttitoimisto. Suunnittelemme, autamme teknologiavalinnoissa, kilpailutamme. Emme myy toteutusprojekteja, emmekä lisenssejä, olemme aidosti asiakkaan puolella.
8.10.2018
Vielähän ei oikeastaan ole tiedossa rajanvetoa siitä, mitkä asiat ovat ”julkista palvelua”, mitkä kaikki verkkopalvelut siihen pitäisi laskea, mitä ne lain poikkeustapaukset (karttapalvelut jne.) oikein tarkoittavat, ja kaikkiko yksittäisen julkishallinnon verkkopalvelun sisältösivuista pitäisi saada saavutettaviksi, ja millainen sen saavutettavuusselosteen pitäisi olla, ja mitä siitä seuraa, jos jollain verkkosivulla sitten onkin saavutettavuusongelmia?
Ennen panikoitumista voisi olla hyvä odottaa, millaisia linjauksia ja käytäntöjä julkishallinto saavutettavuudesta luo. Etelä-Suomen aluehallintovirastoon on vasta reilu kuukausi sitten perustettu saavutettavuuden valvontayksikkö, joka vastaa verkkopalvelujen saavutettavuuteen liittyvästä neuvonnasta, ohjauksesta ja valvonnasta. Tapasin yksikön tarkastajia, ja he olivat kanssani ilahduttavan samanmielisiä siitä, että meillä on vielä aika pitkä matka siihen, että lain noudattamisesta muodostuisi selkeitä linjauksia ja käytäntöjä.
Saavutettavuuden periaate on täysin selkeä
Saavutettavuuden periaate on tärkeä, tinkimätön ja itsestäänselvä sivistyneen yhteiskunnan lähtökohta: kaikilla kansalaisilla on oltava samanarvoiset mahdollisuudet osallistua yhteiskuntaan, huolimatta henkilökohtaisista ominaisuuksistaan tai valmiuksistaan tai elämäntilanteestaan. Kun julkisella rahoituksella rakennetaan kansalaispalveluja, huolehditaan myös siitä, että kaikki kansalaiset voivat niitä käyttää.
Direktiiviä tai ei, saavutettavuudesta huolehtiminen on inhimillisesti ottaen oikea asia tehtäväksi: aivan niinkuin virastoon, kauppaan ja teatteriin on päästävä myös pyörätuolissa tai sokeana, on verkkopalvelujen oltava käyteltävissä ilman hiirtä, tutisevin käsin, ruudunlukuohjelmalla, ilman ääntä tai vaikka suurennuslasilla katsellen. Tässä mielessä olisi naurettavaa, että saavutettavuuden periaatteet koskisivat vain julkishallinnon palveluja (sitä virastoa), kun kauppakeskukseen tai yleiseen vessaan pääseminen on ihan yhtä lailla tärkeä osa ”kansalaisen oikeuksien” toteutumista.
Ja jos kansalaiselle tarjotaan jotakin yhteisin varoin rahoitettuja palveluja, niin palvelun tarjoamisen lisäksi on myös tärkeää, että kansalainen tietää tämän palvelun olemassaolosta, ymmärtää mistä siinä on kyse, ja osaa hyödyntää tai ottaa käyttöön tuon palvelun. Verkkopalveluissahan tämä tarkoittaa laadukasta viestintää, ymmärrettävää kieltä, moitteetonta käytettävyyttä ja käyttäjälähtöistä suunnittelua.
Nämä saavutettavuuden, ymmärrettävyyden ja käytettävyyden periaatteet ovat olleet julkishallinnon verkkopalvelujen rakentamisen laatutavoitteissa iät ja ajat. Tärkeimmät verkkopalvelun saavutettavuuskriteerit ovat olleet mukana jo vuosituhannen alussa julkaistuissa JHS 129 -suosituksissa. Kun suosituksista huolimatta saavutettavuutta ei ole ”otettu tinkimättömän vakavasti” julkishallinnon palveluissa, voidaan nyt lainsäädännöllä tehdä selväksi, että se on vakava velvoite eikä mikään ”suositus”.
Mitenkään uudesta asiasta verkkosisältöjen saavutettavuudessa ei kuitenkaan ole kyse, vaan kymmeniä vuosia tiedossa olleista hyvistä käytännöistä.
Käytettävyys on aina muodikasta
North Patrolin suunnittelutyössä kiinnitetään johdonmukaisesti huomiota siihen, että digipalveluista tulee mahdollisimman ymmärrettäviä, opittavia, tehokkaita, asiakaskunnalle saavutettavia ja kaikin puolin miellyttäviä käyttää. Palvelumuotoilulla ja prototyypeillä haetaan toimivat ratkaisut, joiden havainnollista esittelyä organisaation sisällä tuetaan osuvilla mallinnuksilla.
Saavutettavuuden mittaaminen on ongelmallista
Jos saavutettavuuden lähtökohta ja periaate onkin pläkkiselvä, on sen ”mittaaminen” tai ”todistaminen” paljon epämääräisempää. Olisi aika mahdoton tehtävä laatia sellaiset ohjeet tai mittapuut, joita noudattamalla pystyt vaikkapa kirjoittamaan sellaista tekstiä, jonka ”ymmärtää kuka tahansa lukija”. Millaisia testejä voisi tehdä artikkelille, jotta voitaisiin todistaa, että ”sen ymmärtää kuka tahansa”? Millaiset olisivat tarkistusohjeet artikkelille: tarkista tekstistä nämä 10 seikkaa, niin siitä tulee ”kenelle tahansa ymmärrettävä”. Ei onnistu.
Ainoa oikea ja järkevä happotesti verkkopalvelun saavutettavuudelle on sen käyttäjätestaaminen: pystyykö tätä palvelua käyttämään sokea tai tutisevakätinen tai hiiretön tai heikkonäköinen niillä laitteilla, jotka heidän käytössään ovat?
Tästä syystä verkkosisältöjen ymmärrettävyydelle ei olekaan määritelty mitään tarkkoja laatukriteereitä. Vaikka saavutettavuusperiaatteen hengessä korostuu sisällöllinen ja kognitiivinen ymmärrettävyys, eivät saavutettavuuden EU-direktiivin vaatimukset kohdistu sisältöön, vaan verkkopalvelujen toiminnallisuuksiin. Tarkistuskriteeristö sille, onko verkkopalvelu saavutettava vai ei, koskee ainoastaan verkkopalvelun ilmiasua ja tekniikkaa, ei sisältöä tai sen mieltä.
Tarkistuskriteeristöksi on muodostunutt W3C-konsortion tuottama Web Content Accessibility Guidelines -ohjeisto (WCAG) – se kun on kaikkein kattavin tekninen spesifikaatio siitä, millä ehdoin verkkosisällöt ovat mahdollisimman saavutettavia. Niinpä WCAG on se, johon EU-standardissa, direktiivissä ja lainsäädännössä viitataan ”saavutettavuuden toteutumisen” todistusaineistona.
WCAG ei ole ohjeisto, vaan 1000-sivuinen kirjasto
WCAG ei kyllä ole mikään ”ohjeisto”, vaan se on kirjasto. Kokonaisuuteen kuuluu yli tuhannen A4-sivun verran www-sivuja, jotka esittelevät erilaisia tekniikoita ja teknisiä ratkaisuja, joilla verkkosivuilla esiteltävistä sisällöistä saadaan mahdollisimman kattavasti saavutettavia erilaisilla päätelaitteilla ja teknologioilla . WCAG-ohjeisto toteaa itsekin, että täysin, ihan kaikille ihmisille saavutettavaa sisältöä ei ehkä ole olemassakaan.
WCAG-ohjeisto määrittelee periaatteikseen verkkosisältöjen saavutettavuuden neljä ulottuvuutta (sanamuodot ovat omia tulkintojani):
- Niiden on oltava jotenkin aistittavissa myös niille, joilla ei ole kaikkia viittä aistia täysimääräisesti käytössään
- Verkkosivujen oltava jotenkin käyteltävissä myös niille, jotka eivät käytä tavallista tietokonetta, graafista selainta, hiirtä ja näppistä
- Verkkosivujen toteutuksen täytyy mukautua loogisesti siihen, että niitä tulkitaan jollakin avustavalla teknologialla
- Toteutuksessa on noudatettava standardeja, jotta avustavat teknologiat voivat kehittyä niitä hyödyntämään
Näiden neljän ulottuvuuden alle kuuluu WCAG-ohjeita, jotka eivät kyllä ole mitään ohjeita, vaan pikemminkin periaatteita tai lähtökohtia tai ideoita. Kuten vaikkapa: ”Tarjoa vastine aikasidonnaiselle medialle.” Tai ”Älä suunnittele sisältöä tavalla, jonka tiedetään aiheuttavan sairauskohtauksia”.
Kunkin ”ohjeen” (yhteensä 15–16) toteutumiseksi verkkopalvelussa WCAG tarjoaa kourallisen ”onnistumiskriteereitä”, jotka itse asiassa ovat niitä ohjeita. Niiden perusteella voidaan periaatteessa jotenkin testata tai todeta se, onko jokin verkkosisältö saavutettavissa vaiko esteellinen.
Nuo onnistumiskriteerit on luokiteltu (itse asiassa aika vaikeasti tulkittavan logiikan perusteella) kolmeen luokkaan: A-taso, AA-taso ja AAA-taso. Ja EU-standardissa on tehty linjaus, että niissä julkisissa verkkosisällöissä, joita direktiivi koskee, on noudatettava kaikkia A- ja AA-tason onnistumiskriteereitä.
”Saavutettavuuskriteeristö” on veteen piirrettyjä viivoja
Noita A- ja AA-tasoisia onnistumiskriteereitä on 50 kappaletta. Ja jokainen noista 50 kriteeristä muodostuu kymmenien ohjesivujen, tekniikkaesittelyjen ja spesifikaatioviittausten verkostosta. On tietenkin täysi mahdottomuus, että jokainen julkishallinnon verkkopalveluja ostava, suunnitteleva, toteuttava, ylläpitävä ja hallinnoiva tuntisi ja ymmärtäisi WCAG:n yli tuhannen sivun teknisen manuaalin!
On varsin käytännöllinen, järkevä lähtökohta sanoa, että ”meidän verkkopalvelumme rakennetaan niin, että saavutettavuustavoitteena on WCAG:n AA-taso”. Ja on järkeenkäypää, että tekninen toteuttaja ottaa tämän saman periaatteen lähtökohdaksi suunnitellessaan verkkosivustoa, tai lupaa tarjouksessaan toteuttaa palvelun, jonka saavutettavuus vastaa AA-tasoa.
Mutta todennäköisintä on, että ostaja ja myyjä eivät kumpikaan ihan tarkkaan tiedä, mihin tulivat sitoutuneeksi. Monissa tapauksissa nykyisin tuon saavutettavuusvaatimuksen voisi vaihtaa vaatimukseksi siitä, että ”verkkopalvelumme noudattaa Costa Rican lainsäädäntöä”, ja tämä vaatimus vaikuttaisi lopputulokseen ihan yhtä paljon kuin se vaadittu ja luvattu ”WCAG:n AA-taso”.
Kuka siis testaa tai varmistaa tai hyväksyy, että verkkopalvelu tuli rakennettua AA-tason mukaiseksi? Kukaan ei käy läpi verkkopalvelun jokaista sivua vasten WCAG:n tuhatta kuvaussivua. Mutta ei edes niitä viittäkymmentä A- ja AA-tasoista onnistumiskriteeriä voi käydä läpi ruksi-ruutuun -periaatteella arvioiden, että ”toteutuiko vai ei”, sen verran monimutkaisista teknisistä yksityiskohdista ja vaihtoehdoista niissäkin on kyse!
Kriteerissä ja kriteerissä on eronsa
WCAG:n 50 A- ja AA-tasoista onnistumiskriteeriä ovat keskenään hyvin eritasoisia. Osa niistä on hyvin selviä ja täysin vaihtoehdottomia periaatteita. Esimerkiksi välähdykset verkkosivuilla voivat laukaista epileptisen kohtauksen, joten tällaista välähtelyä ei koskaan pidä näyttää yhdellekään käyttäjälle, jotta verkkopalvelun käyttö ei katkeaisi siihen kertalaakista. Tällainen onnistumiskriteeri (kriteeri 2.3.1 ”Kolme välähdystä tai alle -raja-arvo”, taso A) on tietenkin ehdoton periaate, ja periaatteen toteutuminen on suhteellisen helppo tarkistaa (kriteeri antaa tekniset ohjeet ja raja-arvot siitä, mikä lasketaan vaaralliseksi välähtelyksi).
Direktiivin vaatimiin AA-tasoisiin kriteereihin sisältyy kuitenkin myös sellaisia onnistumiskriteereitä, joita voi pitää vähän ”esteettisinä” tai makuasioina! Esimerkiksi A-tasoinen onnistumiskriteeri 1.3.1. ”Informaatio ja suhteet” edellyttää sitä, että kaikki HTML-merkinnät on tehty semanttisesti oikeiden periaatteiden mukaisesti. Ankarasti (eli WCAG:n mukaan) tulkittuna tähän sisältyy esimerkiksi se, että verkkotekstissä lihavoituna esitettävä teksti merkataan <strong>-tägillä eikä <b>-tägillä. Jos nyt sitten julkaisujärjestelmän editori jostain syystä tuottaa oletusarvoisesti b-tägejä, voi tilanteen korjaaminen olla suhteellisen vaikea muutostoimenpide, ja lopputulos kuitenkin vaikuttaa vain siihen, että ruudunlukuohjelma osaa lausua nuo merkatut sanat ”painokkaasti”. Sanan oikeanlaista painottamista ei ehkä ihan voida pitää kansalaisen perusoikeutena?
AA-tason onnistumiskriteereihin sisältyy sellaisiakin, joiden en suoraan sanottuna usko koskaan toteutuvan. Ainakin kriteeri 3.1.2 ”Osien kieli” on sellainen: en usko, että saamme ikimaailmassa jokaista julkishallinnon verkkosivujen sisällöntuottajaa ymmärtämään, että kun verkkotekstiin lisätään vaikkapa ilmaisu ”samma på svenska”, pitäisi mennä editorin HTML-puolelta lisäämään noiden sanojen ympärille tägitys siitä, että tuossa välissä on ’lang=se’. Direktiivin kirjain kyllä vaatii tätä.
Lain henki vaiko kirjain?
WCAG-kriteeristö on siis todella vaikea tulkittavaksi ja noudatettavaksi, sen A- ja AA-tasoon kuuluu lähtökohtaisesti sekaisin tosi tärkeitä ja paljon vähemmän kriittisiä kriteerejä, ja jotkin (ainakin yksi) A- ja AA-tason kriteereistä ovat sellaisia, että niiden toteutumista ei ole realistista odottaa koskaan.
Kun itse olen tuskaillut näiden WCAG-kriteerien ortodoksian kanssa niin monta vuotta, toivon että muitakin helpottaa tieto siitä, että Aluehallintoviraston saavutettavuusyksikön tarkastajat olivat kanssani samoilla linjoilla näistä tulkintaongelmista WCAG-kriteerien suhteen. :-)
Jotain vaatimuksia tai mittareita saavutettavuudelle on laitettava, jotta lainsäädännön toteutumista voisi edes jotenkin seurata ja valvoa — WCAG on tähän tarkoitukseen ainoa olemassaoleva ”standardi”. Mutta kukaan ei ole edellyttämässä sisällöntuottajilta kohtuuttomuuksia eikä verkkopalvelujen kehittäjiltä odoteta täydellisen ortodoksista esteettömyyssuoritusta.
Lainsäädännössä on tavoitteena ”pakottaa” ottamaan saavutettavuus huomioon yleisellä tasolla verkkopalveluja rakennettaessa, pienistä detaljeista nillittäminen tai rankaisujen jakeleminen ei ole kenenkään yhteiskunnallisena tavoitteena.
Saavutettavuuden arviointi ja valvonta
Eduskunta ei ole vielä saanut hyväksyttyä saavutettavuuslainsäädäntöä, eikä sen valvonta tule käynnistymään ainakaan ennen syksyä 2019. Tuore Aluehallintoviraston saavutettavuusyksikkö on vasta luomassa käytäntöjä sille, kuinka julkishallinnon verkkopalvelujen saavutettavuutta valvotaan. Todennäköisesti käytetään jotakin pistokokeita tai satunnaista seulontaa, ja verkkopalvelujen saavutettavuuden tarkistamiseen joudutaan käyttämään jotakin automatisoituja testauksia tai validaattoreita.
On kuitenkin perusteltua väittää, etteivät automaattiset validaattorit pysty tunnistamaan kuin kolmanneksen todellisista saavutettavuusongelmista. Vaikka siis verkkosivujen lähdekoodin validointi tai asiantuntija-arviointi voivat olla yksi keino saavutettavuuden varmistamiseen, on ainoa oikea ja järkevä happotesti verkkopalvelun saavutettavuudelle sen käyttäjätestaaminen: pystyykö tätä palvelua käyttämään sokea tai tutisevakätinen tai hiiretön tai heikkonäköinen niillä laitteilla, jotka heidän käytössään ovat?
Todellisten suomalaisten ihmisten todelliset käyttöympäristöt ovat ne paikat, joissa verkkopalvelujen käyttökokemus toteutuu. Ainoastaan niissä voidaan todentaa, tuliko verkkosivuston tarjoamista palveluista saavutettavia vaiko ei. Näitä testauksia saavutettavuuden arvioinnissa pitäisi suosia kaikenlaisten lähdekoodin syynäysten sijaan (vaikka toki silläkin on paikkansa).
”Saavutettavuusseloste” on jokin virallisluontoinen julkilausuma, jolla oman verkkosivuston saavutettavuuden taso ja tavoitteet ilmoitetaan – tämä kuponki kaikkien julkishallinnon toimijoiden pitää ensi vuoden lopuksi sivuillaan julkaista. Sille on tulossa ”vuoden 2018 aikana” oikein virallinen EU-tasoinen malli, mutta eipä ole vielä näkynyt. Itse en kyllä usko, että moinen juridinen selvitys hetkauttaa yhtäkään tavallista loppukäyttäjää mihinkään.
Kun todellisten loppukäyttäjien palvelemiseen direktiivikin lopulta tähtää: luonnostellun lainsäädännön tärkeä osa on palautteen antamisen mahdollisuus. Julkisten verkkopalvelujen pitää tarjota käyttäjille mahdollisuus motkottaa siitä, jos palvelun jotkin sisällöt, toiminnot tai palvelut eivät ole käyttäjälle saavutettavissa. Noihin palautteisiin on annettava vastauksia, ja vastauksissa on kerrottava, milloin ja miten tuo saavutettavuusongelma tullaan korjaamaan.
Käyttäjälähtöistä saavutettavuussuunnittelua
Tässä ollaan syvällisen järkevyyden äärellä: oikeat ihmiset saavat vaatia saavutettaviksi niitä palveluja ja sisältöjä, joita tarvitsevat. Tämä suora kansalaispalaute on myös se, jota AVInkin tarkastajat pitävät arvokkaampana kehittämisen moottorina kuin valtiovallan valvontaa tai sanktiointia. (Ylipäätään saavutettavuusongelmissa nähdään rangaistukset tai uhkasakot ihan viimeisenä valvontakeinona: korvauksien maksamisen sijaan on hyödyllisempää käyttää rahat saavutettavuuden kehittämiseen!)
Tavoite on siis tosi kaunis: kansalaiset kehittyvät antamaan palautetta siitä, millaisia palveluja tarvitsevat, ja julkishallinto oppii ottamaan vastaan tätä palautetta ja kehittämään palvelujaan sen mukaisesti!
Kysy ja kuuntele
Julkishallinnon palvelujen saavutettavuuden kehittämisen kannalta olisikin ehkä ensimmäinen järkevä askel luoda tämä palautekanava: anna käyttäjien kertoa, mikä palveluissanne on tällä hetkellä suurin saavutettavuusongelma, ja aloita korjaaminen siitä! Silloin tehdään jotain aidosti hyödyllistä, järkevää ja saavutettavuutta edistävää!
Ja sitten jäämme odottamaan, millä tavoin lainsäädäntöä saadaan voimaan, ja kuinka sitä lähdetään tulkitsemaan.
Vaatimusmäärittely on digiprojektissa keskeinen dokumentti, jonka avulla konkretisoidaan tietojärjestelmän tai verkkopalvelun suunnittelu, hahmotetaan tekniset ratkaisut, pyydetään toteuttajalta perusteltu työmäärä- tai kustannusarvio ja ohjataan ketterän toteutustyön työtehtäviä. North Patrolin vetämässä määrittelytyössä vaatimukset saadaan kirjattua laadukkaasti, asiantuntevasti ja kustannustehokkaasti.
PS. Sinua voisi kiinnostaa tulossa oleva ilmainen webinaarimme: Digitaaliset asiointipalvelut – Erilaiset konseptit ja toteutuksen eri vaihtoehdot (11.12.2024 klo 10:00). Ilmoittaudu webinaariin
